Elämän kulkua

Silloin kun olin pieni, pelotti kasvaa isoksi kun ajattelin etten ikinä kuitenkaan osaisi mitään. Sain lapsuudessani viettää paljon aikaa kummilassa <3 Sitten jo kouluikäisenä isompana toivoi että koulut olisi nopsaan ohi ja pääsis äkkiä pois kotoa, enkä opiskele enää ikinä kun ylä-aste ohi... Nuorena tuli vietettyä sitä öö, rankemman puoleista nuoren elämää. No kuinkas sitten amista yritin käyvä heti peruskoulun jälkeen muttei se napannu. Eikun työkkäriin työttömäksi ja töihin pääsinkin. Tuota ennen vaivasi kamalan kova vauvakuume... Onneksi se ei vaivannut enää pitkään aikaan töitten alettua :D Järki tuli kai päähän ja ensin tehtävä jotain hyödyllistä ennenkuin lapsia voisi tulla :) Sitten tapasin nykyisen mieheni ja muutto omaan, ensimmäiseen ja yhteiseen vuokrakotiimme. Sitten parin vuoden jälkeen silloiselta paikkakunnalta muutto tänne nykyiseen, isännä kotiseudulle (kauaksi jääneet ystävät ja sukulaiset harmitti kovasti pitkän aikaa) ja mitäs muuta kuin opiskelemaan miun piti rueta kun ei muutakaan vaihtoehtoa löytyny... opiskeluvuosien jälkeen siirryin työelämään (aivan muutakuin mitä olin opiskellut "omaksi ilokseni"). Sama ala mutta kolme eri työnantajaa oli vuosien varrella, taidot kehittyi ja lopulta kävin erään esimiehen innoittamana lyhkäsen koulutuksen sille alalle työni ohessa, josta tuli ammattitutkintokin. Omakotikin saatiin lainalla jossakin vaiheessa. Sitten huomasin että alkaa tuo ikä painamaan päälle aikas pahasti ja annettiin lupa vauvan tulla (sukulaiset ja muut olivat ehtineet jo moneen kertaan udella perheenlisäystä). Esikoinen syntyi eikä se vauva arki ollut helpoimmasta päästä! Tässä välissä menetin miulle tärkeän erittäin tärkeän ihmisen :'( Tosikon synnyttyä peloista huolimatta arki olikin helpompaa ja nyt (ylläri) kolmosen myötä taas ahdistaa, miten selvitä arkisista asioista... :) Omankodin vaihto isompaan tulikii sitten ihan kohilleen ennenkuin edes tiijettiin että perhe kasvaisi. Oisin jo halunnu palata työelämään (se onkii sit toinen juttu oisko töitä kuitenkaa enää ollu täs nykyisessä paikassa) On tuo lamakii nyt... On tää jotenki aina semmosta että toivoisi lasten olevan jo isoja ja velat ois makseltu veks! Heh, muistan kyllä että joskus on toivonu olevansa vielä nuori ja... -mutta kuka haluu enää käydä läpi sitä kaikkea, mitä onkaan jo saanu aikaan!? Miullon kaikesta huolimatta hyvä mies (parempaa en voisi enää toivoakkaan!) joka on kestäny toistaseks minuu nää vuodet, sitten nää ihanan raivostuttavat pojat sekä katto pään päällä ja tietenkin ne kaikki ystävät jotka on kestäny sieltä ikuisuuksista saakka, myös uusia on tullut elämän varrella lisää -ootte jaksanu kuunnella kaiken näköstä jauhantaa <3 Harmillisen vähän vain aikaa jää pitämään nykypäivänä yhteyksiä mihinkään suuntaan (mutta täällähän mie oon ja katoa en mihinkään, tiijätte sen)! =)